Kun olin peruskoulussa, liikuntatunnit oli kamalinta, mitä tiesin. Olin pienessä kyläkoulussa, jonka kaksi eläkeikää lähestynyttä opettajaa pitivät vanhoista kansakoulunaikaisista perinteistään kiinni. Liikuntalajit olivat salibandy, koripallo, jalkapallo, pesäpallo, luistelu ja hiihto. Pari kertaa vuodessa taidettiin juosta pururadalla tai suunnistaa, mutta parhaiten (pahiten) mieleen on jäänyt sähly, koris, pesis ja hiihto. Ja niistä eniten on jäänyt mieleen naamaan lentäneet pallot, häpeä ja tunne siitä, että on koko koulun huonoin. Liikuntatunnit nimittäin järjestettiin kolmannesta kuudenteen luokkaan samassa ryhmässä, siis tytöt ja pojat samassa. Kolmannella luokalla todennäköisesti olinkin huonoin koko ryhmässä, ihan fyysistenkin seikkojen takia: muut olivat isompia ja vanhempia tai poikia. Muistan muutaman pesäpallotunnin, kun onnistuin peruuttamaan lyöntivuorojonossa aina jonon hännille eikä tarvinnut lyödä kertaakaan. Kerran opettaja käski minun jäädä pois hiihtolenkiltä, jolle koko muu koulu lähti. Kaikesta piti tietysti kilpailla ja kaikkea mitata, eniten inhotti joka talviset hiihtokilpailut. Huutojoukkueita ei varmaan tarvitse edes mainita, tuntuu että joka toisella suomalaisella on traumoja viimeisten joukossa valituksi tulemisesta.

Kun lopulta viidennellä luokalla kyläkoulu lakkautettiin, oli uudessa koulussa hetken aikaa nuori kiva opettaja, jonka kanssa me tytöt voimisteltiin, opeteltiin kärrynpyörien tekemistä ja käsilläseisontaa. Kuudennesta luokasta eteenpäin palattiin takaisin sinne kansakouluun kahden eläkkeen kynnyksellä olevan opettajan voimalla. Onneksi nämä kaikki ovat nykyään eläkkeellä, toivottavasti nykyisillä koulujen liikunnanopettajilla on edes vähän järkeä päässä. Koulun liikuntatuntien tarkoitus olisi mielestäni innostaa liikkumaan myös vapaa-ajalla, ei traumatisoida lapsia koko loppuiäkseen.

Onneksi itse osasin vaivihkaa hoitaa liikuntatraumani. En edelleenkään pystyisi pelaamaan mitään joukkuelajeja eikä huvita kokeillakaan, mutta sen sijaan olen vuosien mittaan löytänyt omat lajini ja oppinut nauttimaan liikunnasta omalla tavallani. Kaikki alkoi oikeastaan yhdeksännellä luokalla, kun löysin tanssipelaamisen, eli nuolimatolla hyppimisen tietokoneen ohjeiden mukaan. Tämä itseasiassa paransi jo ysiluokalla liikunnan numeroani yhdellä pykälällä (taisin saada ensimmäisen kerran numeroksi 8:n). Kun muutin omaan kämppääni Heinolaan, innostuin myös lenkkeilystä. Koulussa pääsin kokeilemaan kuntosalia, jonka totesin myös omaksi lajikseni – sitäkin kun sai tehdä omaan tahtiin. Myöhemmin löytyi myös toisenlainen tanssipeli, Just Dance Playstation Movelle, ja innostuin muutenkin tanssikoreografioiden opettelusta.

Yllätyksekseni reilu vuosi sitten innostuin jopa juoksemisesta! Olin aina luullut, etten jaksa juosta edes sataa metriä, mutta aika nopeasti oma rytmi löytyi ja yllätyin siitä, miten mukavalta juokseminen tuntui ja miten pitkään sitä jaksoin. Tai siis omasta mielestäni, poikaystävä tietysti yritti lytätä että kyllähän sitä pitäisi pystyä parempaan, eikä yhdessä juoksemisestakaan oikein tullut mitään kun tunsin vain hidastavani häntä. En kuitenkaan masentunut siitä (vaikka välillä pahalta tuntuikin), vaan otin tavoitteekseni tulla niin hyväkuntoiseksi, että pysyisin hänen perässään. Tässäkin tilanteessa on toki kurjaa verrata itseään mieheen, joka on juuri pari vuotta sitten käynyt armeijan ja vielä kurjempaa ja epäreilua, että hänkin vertaa minua itseensä. Tiedän kyllä olevani huonokuntoinen, mutta ei se hetkessä parane, enkä tiedä pääsisinkö edes kovalla treenillä hänen tasolleen.

Kaikki tämäkään kehitys ei tosiaan tapahtunut yhdessä yössä. Heinolaan muuttaessani vietin vielä monet päivät ilman sen kummempaa liikuntaa kuin parin kilometrin koulumatkat. Kävin silloin tällöin puolen tunnin lenkeillä ja pelasin tanssipeliä silloin kun huvitti. Kun koulu vaihtui Lahden ammattikorkeakouluun, lihoin koska kuljin koulumatkat autolla. Sitten sain koiran hoidettavakseni, ja aloin käydä päivittäin lenkillä, välillä parinkin tunnin pituisilla. Olin tyytyväinen, että olin löytänyt muutaman mukavan liikuntalajin, mutta en kokenut itseäni liikunnan harrastajaksi.

Ollessani Skotlannissa vaihdossa, ostin ensimmäistä kertaa kuntosalikortin. Kuntosaliharrastus on lähinnä kausittaista, mutta sen lisäksi pyöräilen, lenkkeilen, ratsastan, tanssin, käyn uimassa ja jumppaan muuten vaan. En ole varma, tunnenko itseäni vieläkään liikunnalliseksi ihmiseksi, sillä joka päivä se ei innosta. Olen kuitenkin jo oppinut, että liikunnasta tulee hyvä olo ja vaikka ei aina huvittaisi, on se sen arvoista.

Haluaisin jaksaa patikoida ja pyöräillä pitkiä matkoja. Siinä tavoitteessa ei pääasiana ole liikunta, vaan se, että jaksaisin kävellä kansallispuistojen polut läpi, jotta näkisin kaunista luontoa. Haluaisin myös saada nopeutettua kävelytahtiani, jotta pysyisin poikaystäväni perässä kaupungilla kävellessäni – hän kun ei aina ole tarpeeksi kohtelias hidastaakseen minun tahtiini. Vaikka liikuntatunnit ovat aiheuttaneet kammon myös kilpailemiseen, haluaisin silti joskus kokeilla osallistua johonkin juoksutapahtumaan. Puolimaraton ei ehkä ole ihan ensimmäisen vuoden tavoite, mutta jos vaikka saisi ensi vuonna kymmenen kilometriä juostua.