Äitini puolelta lähes kaikilla sukulaisillani on diabetes. Siis äidilläni, enollani, mummollani sekä mummon siskoilla ja veljellä. Tämä on ehkä suurin syy, miksi minä yritän pysyä normaalipainoisena. Geenit ovat jo vahvasti diabetesriskin puolella, joten ei auta kuin yrittää torjua se elintavoilla. Toivon, että näin nuorena havahtumalla saattaisi torjuminen onnistuakin. En halua viisikymppisenä joutua syömään verenpainelääkkeitä, diabeteslääkkeitä ja kolesterolilääkkeitä. Toinen suvussa kulkeva tauti on muuten rintasyöpä, ja toivon voivani sitäkin ehkäistä elämäntavoilla, vaikka se ei ole niin selkeästi yhteydessä niihin ja saattaa tulla terveellisestikin eläneelle ihmiselle.

Tulevaisuuden hyvinvoinnin lisäksi liikunta ja terveelliset elämäntavat vaikuttavat toki myös nykyiseen oloon. Olen aina ollut todella väsynyt, ja olen edelleen. Toivon siis saavani virtaa liikunnasta, ja välillä olen sen voiman huomannutkin. Muutama vuosi sitten pelkäsin myös selkäni puolesta, sillä istuin paljon tietokoneella. Nyt en ole enää ihan yhtä huolissani, vaikka se edelleen silloin tällöin muistuttaa itsestään. Eniten tällä hetkellä toivon liikunnalta lisää yleistä jaksamista. Sitä, että jaksaisin olla koko päivän toiminnassa, ilman päivätorkkuja tai makoilua. Edelleenkin lounaan jälkeen tekee mieli käydä hetkeksi lepäilemään, ja jos siihen antautuu, tulee usein nukahdettuakin.

On minulla myös pieniä, varovaisia supersankarifantasioita. Uskon kyllä, että voisin rankalla harjoittelulla oikeastikin tulla urheilulliseksi, mutta en usko, että minulla on tarpeeksi tahdonvoimaa siihen. Unelmoin silti siitä, että osaisin seisoa käsilläni tai tehdä kärrynpyöriä, triathloniin osallistumisesta ja siitä, että olisin vähän kiinteämpi, notkeampi ja liikkuvampi. Sellainen vanhan ajan martta, joka jaksaa tehdä koko päivän raskaita kotitöitä tai pyöräillä kymmeniä kilometrejä.

Ulkonäkösyytkin toki vaikuttavat. Olen itse melkein tyytyväinen vartalooni, mutta kaksoisleuka ja pömppömaha saisivat olla pienempiä. Poikaystävä on samaa mieltä. Eniten kuitenkin pelkään, että ihmiset luulevat minun olevan raskaana. Minulla kun on omenavartalo, olen muuten aika laiha mutta maha pömpöttää, joten helpostihan sitä voi luulla raskausmahaksi. Lisäksi en juo alkoholia, olen parhaassa iässä ja poikaystävä löytyy, joten helppohan siitä on päätellä. Kerran minulle on jo vihjailtu, että saako onnitella, ja viimeistään silloin tajusin, että tämä ei voi jatkua.

En kuitenkaan laihduta samalla tavalla kuin yleensä ajatellaan. Olen suhteellisen tyytyväinen vartalooni, katson usein itseäni peilistä ja ajattelen, että olenpa tänään kaunis. Mutta itseään kannattaa välillä tarkastella kriittisesti, ja suhtautua siihen kritiikkiin oikealla tavalla: ymmärtää, että itseään on hyvä kehittää, ilman itseinhoa. Minun pömppikseni muistuttaa minua siitä, ettei kannata antaa itsensä päästä huonoon kuntoon, sillä se kostautuu sitten tulevaisuudessa. En aio noudattaa mitään dieettejä tai soimata itseäni siitä, jos välillä tulee liikuttua vähän vähemmän, koska tiedän, etten jaksaisi tiukkoja ruokavalioita tai treeniohjelmia kuitenkaan noudattaa.  Sen sijaan yritän pikkuhiljaa totuttaa itseäni terveellisempiin ruokiin ja näkemään, milloin syön epäterveellisesti, ja tekemään parempia valintoja. Laitan leivän päälle kurkkua ja tomaattia, opettelen syömään pähkinöitä ja papuja ja yritän löytää kivoja, minulle sopivia liikuntalajeja. Tietokoneen ääressä seison ennemmin kuin istun. Yritän lisätä uusia terveellisiä tapoja pikkuhiljaa, enkä vielä ole päässyt eroon makeanhimostanikaan. Uskon kuitenkin, että menen koko ajan parempaan suuntaan, vaikka välillä muutaman päivän repsahduksia tapahtuisikin.

Tällä hetkellä olen muutoksen alkuvaiheessa, mutta se on selkeästi jo edennyt. Vyötärönympärys ei ole pienentynyt silmissä, vaan tiedän, että se vaatii aikaa. Väsymystä esiintyy edelleen aika ajoin, mutta useimmiten tunnen oloni virkeämmäksi kuin ennen. Olen oppinut nauttimaan liikunnasta, jopa juoksemisesta, ja löytänyt itselleni jopa niin paljon mieluisia lajeja, ettei aika edes riitä kaikkien niiden harrastamiseen. Olen oppinut tykkäämään uusista kasviksista, vähentämään lihansyöntiä ja valitsemaan välillä ravintolassa terveellisemmän vaihtoehdon. Edistystä on siis tapahtunut, mutta se on ottanut aikaa monia vuosia. Tuntuu kuitenkin siltä, että sen ansiosta muutos on pysyvää, enkä enää koskaan voi palata teinivuosieni passiivisuuteen.